Ohjeet tarkan fotogrammetrisen kartoitusmittauksen suorittamista varten

Fotogrammetrian ja Kaukokartoituksen Seura ry:n julkaisu 1/1993

Uudistettu, toinen painos Suomen Kuntaliitto

Esipuhe

Fotogrammetrian ja Kaukokartoituksen Seuran johtokunta on hyväksynyt nämä ohjeet sovellettaviksi tavanomaista tarkemmissa fotogrammetrisissa kartoitusmittauksissa. Ohjeiden tarkoituksena on selkeyttää kyseisten tehtävien suorittamista sekä niiden suorittamiseksi laadittavien sopimusten tekemistä ja tulkintaa. Ohjeisto korvaa v. 1990 julkaistun ensimmäisen version.

Ohjeiden toisen version laatimisesta päävastuun on kantanut työryhmä Jan Heikkilä (TKK), Kyösti Laamanen (FM-Kartta Oy ), Jukka Mäkelä (Maa ja Vesi Oy), Matti Rantanen (Sito Oy), Antti Saarikoski (MMH), Hannu Salmenperä (TTKK), Tauno Suominen (Tielaitos) ja Matti Tujunen (Helsingin kaupunki).

Helsinki 14.12.1993

Fotogrammetrian ja Kaukokartoituksen Seura Johtokunta

Sisällysluettelo

Esipuhe Sisällysluettelo 1. Lopputuloksen tarkkuus1.1 Tarkastaminen1.2 Tulkintaepävarmuus 2. Geodeettinen runkoverkko ja signalointi 3. Ilmakuvauksen suorittaminen 4. Pistetihennys4.1 Lähtöpisteistön kattavuus4.2 Tihennyspisteet4.3 Kuvakoordinaattien mittaus4.4 Muunnokset ja korjaukset4.5 Blokkitasoitus4.6 Tasoituksen ulkopuolisten pisteiden käsittely 5. Stereomittauksen suorittaminen5.1 Mittauslaite5.2 OrientointiLiitteet LIITE 1 Terminologiaa LIITE 2 Virheiden neliöllisen keskiarvon ja testisuureen välinen yhteys LIITE 3 Tulkintaepävarmuus LIITE 4 Erotuskyvyn testitaulut LIITE 5 Testitaulun rakentaminen

Ohjeet tarkan fotogrammetrisen mittauksen suorittamista varten

Tämän ohjeiston tarkoituksena on olla apuna tarkan fotogrammetrisen kartoitusmittauksen suunnittelussa, suorittamisessa ja tarkastamisessa. Käsite tarkka kartoitusmittaus tarkoittaa tässä yhteydessä mittausta, jonka tehtävänä on tuottaa yksityiskohtaista kolmiulotteista koordinaattitietoa maan pinnasta ja siihen liittyvistä rakenteista ja rakennuksista. Nämä ohjeet eivät ole tarkoitettu noudatettavaksi tavanmukaisessa (esim. kaavoitusmittausohjeiden mukaisessa) suurikaavaisessa kartoituksessa.

1. Lopputuloksen tarkkuus

Tässä ohjeessa kuvattu mittausprosessi asianmukaisesti suoritettuna tuottaa yksikäsitteisille symmetrisille kohteille (lähinnä ilmakuvasignaaleille) koordinaatteja, joiden tarkkuus keskivirheenä ilmaistuna on tasokoordinaateille 20 mm ja korkeudelle 30 mm. Muille kohteille tarkkuus on heikompi. Se riippuu kohdetyypistä ja on siten vaikeasti määriteltävissä. Tavanomaisissa epäsymmetrisissä yksikäsitteisissä kohteissa keskivirheet ovat suuruusluokkaa 35 mm (tasokoordinaatit) ja 50 mm (korkeus). Fotogrammetrinen mittausprosessi voidaan tarkastaa TTKK:ssa kehitetyllä tai muulla vastaavalla testillä. Usein kohteisiin liittyy tulkintaepävarmuutta, joka tarkastuksessa tulee ottaa huomioon (kohta 1.2).

1.1 Tarkastaminen

Lopputuloksen sijaintitarkkuus kontrolloidaan erityisellä tarkastusmittauksella. Maastossa ja ilmakuvilta selvästi ja yksikäsitteisesti määriteltävissä olevien kohteiden koordinaattipoikkeamista kaavan 1 mukaisesti lasketun testisuureen tulee olla pienempi kuin asetettu testiraja . Ehdon on toteuduttava kullekin koordinaatille erikseen. Maanpinnan korkeuspisteiden on korkeuskoordinaattinsa osalta vastattava edellä olevaa tarkkuusvaatimusta. Jos tarkastusmittaukseen sisällytetään kohteita, jotka eivät ole yksikäsitteisesti määritettävissä, otetaan tulkintaepävarmuus huomioon kohdan 1.2 mukaisesti.

Tavallisissa maastokohteissa testirajan perusarvo on 120 mm. Virheiden neliöllisenä keskiarvona (satunnainen ja systemaattinen virhe yhdistettynä) tämä vastaa karkeasti arvoa 60 mm. Liitteenä 2 olevassa taulukossa on esitetty tarkemmin ko. riippuvuutta. Keskinäisin sopimuksin voidaan luonnollisesti käyttää muitakin arvoja.

Tarkastusmittauksen pistevirhe ja korkeuskeskivirhe saa olla enintään 15 mm. Tasokoordinaatit tarkastetaan säteettäisellä mittauksella ja korkeus vaaitsemalla tai trigonometrisesti. Tarvittaessa mittausjärjestelmä on tarkastettava koekentällä (TTKK Tampere tai vastaava).

Tarkastusmitattavat kohteet on pyrittävä valitsemaan mahdollisimman satunnaisesti koko projektin alueelta kuitenkin niin, että yksittäisistä mittauksista ei aiheudu kohtuuttomia kustannuksia. Tarkastusmitattavien pisteiden määrä on esitetty taulukossa 1. Suuret mittauskohteet tarkastetaan erillisinä loogisina kokonaisuuksina, esim. stereomalli kerrallaan.

Lopulliset testisuureet lasketaan koordinaattipoikkeamien avulla kullekin kolmelle koordinaatille erikseen seuraavasti:

Kaava 1:

missä

on tarkastusmittauksen perusteella saatujen koordinaattipoikkeamien keskiarvo ilman etumerkkiä (itseisarvo)
n on tarkastusmitattujen pisteiden lukumäärä,
on kartoitusmittauksessa kohteelle määritetty koordinaatti,
on tarkastusmittauksessa kohteelle määritetty koordinaatti,
k on kerroin, joka saadaan taulukosta 1 pisteiden lukumäärän funktiona,
on tarkastusmittauksen koordinaattipoikkeamien keskihajonta

Jos testisuure alittaa asetetun rajan testataan toisena vaiheena kuinka moni yksittäisistä koordinaattipoikkeamista ylittää asetetun rajan . Jos ylityksiä tulee enemmän kuin taulukko 1 ilmoittaa, tarkastusmitataan em. tavalla lisää n kappaletta kohteita ja toistetaan testi käyttäen 2n kappaletta pisteitä. Jos testi ei vieläkään mene läpi, työ ei täytä asetettuja tarkkuusvaatimuksia. Testi suoritetaan aina kullekin koordinaatille erikseen.

Taulukko 1. Tarkastettavien pisteiden lukumäärän riippuvuus projektin tai osa alueen kokonaispistemäärästä, sallittu ylitysten lukumäärä ja testirajan laskemisessa tarvittava kerroin k.

Pisteiden     Tarkastus-     Sallittu      Kertoimen
kokonais-     mittauksen     ylitysten     k arvo
määrä         pisteiden     määrä
              määrä
___________________________________________________

   50 - 100        5             0            1.2
  101 - 150       10             0            1.4
  151 - 500       15             1            1.5
  501 - 1000      20             1            1.5
 1001 - 5000      30             2            1.6
                  40             2            1.6
 5001 - 10000     50             3            1.6
                  60             4            1.6
10001 - 50000    100             6            1.7
                 200            12            1.7
___________________________________________________

1.2 Tulkintaepävarmuus

Mikäli tarkastetaan kohteita, jotka eivät ole yksikäsitteisesti määritettävissä, on määritettävä kohteen tulkittavuus. Se tapahtuu mittaamalla maastossa korkeudelle hyväksyttävä ala- ja yläraja. Tasosijainnille määritetään vastaavan virheympyrän säde. Tarkastuksessa todetusta koordinaattipoikkeamasta otetaan testisuureen laskemisessa huomioon silloin vain osa, joka kohdistuu em. tulkintavälin ulkopuolelle. Tulkintavälin sisälle sattuvat erot saavat siis testisuureen laskemisessa arvon nolla. Asiaa on selvennetty liitteessä 3.

2. Geodeettinen runkoverkko ja signalointi

Geodeettisen kiintopisteistön tulee olla aluetta kattava sillä tavalla kuin pistetihennystä käsittelevässä kohdassa määritellään. Sekä tasokoordinaattien että korkeuden täytyy olla homogeenisessa järjestelmässä. Tämä edellyttää yleensä alueen runkoverkon tarkistamista ja uudelleenlaskentaa.

Kiintopisteiden koordinaatit ja korkeudet on määritettävä suhteellisella tarkkuudella 1:50 000. Jos pisteväli on alle 500 m, pistevirheen tai korkeuden keskivirheen maksimiarvo on 10 mm.

Signaloinnissa käytetään yleensä mattapintaisia valkoisia ristisignaaleja, joiden osat ovat noin 100 mm x 600 mm. Kiintopistemerkit rakennetaan niin, että signaalit voidaan kiinnittää niihin keskisesti esim. kierrepultilla. Kiintopiste ja tihennyspistesignaaleina voidaan käyttää myös pyöreitä valkoisia levyjä, joiden halkaisija on 250 ... 300 mm. Signaalit voidaan myös maalata suoraan kohteeseen. Kaikissa tapauksissa on huolehdittava siitä, että kontrasti ympäristön ja signaalin välillä on riittävä ja likimain yhtä suuri eri puolilla. Esimerkiksi asfalttipinta, kivi ja hiekka eivät useinkaan muodosta riittävää kontrastia. Taustamateriaali ei saa olla kiiltävää.

3. Ilmakuvauksen suorittaminen

Kamerassa tulee olla kahdeksan kehysmerkkiä. Mikäli kuvaustavasta aiheutuva kuvaliike ylittää 15 µm , on käytettävä kuvaliikkeen kompensaattorilla varustettua kameraa. Kuvaus suoritetaan pääsääntöisesti laajakulmakameralla 60 % pituus- ja 60 % sivupeitolla mittakaavassa 1:3500 tai tätä suuremmassa mittakaavassa. Reunimmaisten jonojen kuvien on ulotuttava noin 60 % varsinaisen mittausalueen ulkopuolelle ja jonojen päissä olevien kuvien on sijaittava kokonaisuudessaan varsinaisen mittausalueen ulkopuolella. Kuvausjonot tulee mahdollisuuksien mukaan suunnitella itä-länsisuuntaisiksi.

Toisinaan on edullista ottaa kuvat 80 % pituuspeitolla, jos kameran toimintanopeus sen sallii. Tällöin voidaan valita mittaukseen parhaiten sopivat kuvat. Joissakin tapauksissa voi olla edullista suunnitella kuvajonot katuverkoston mukaisesti ja suorittaa kuvaus tähdättyinä otoksina esim. risteysten yläpuolelta. Tämänkaltaisista erityisjärjestelyistä osapuolten on sovittava erikseen.

Ilmakuvauksissa noudatetaan muilta osin Fotogrammetrian ja Kaukokartoituksen Seuran toimesta laadittuja suosituksia. Kuvageometrialle asetetaan poikkeuksellisen suuret vaatimukset, joten filmin käsittelyyn sen kaikissa vaiheissa tulee kiinnittää erityistä huomiota. Tämä koskee siis valottamattoman filmin varastointia, sen käyttöönottoa, kehitystä, arkistointia sekä diapositiivien valmistusta ja säilytystä.

Kuvalaatua kontrolloidaan tarvittaessa liitteissä 4 ja 5 esitettyjen testitaulujen avulla. Tämän ohjeen mukaisissa mittauksissa diapositiivikuvien erotuskyvyn tulee yleensä olla vähintään 20 lp/mm.

4. Pistetihennys

4.1 Lähtöpisteistön kattavuus

Signaloidun runkopisteistön tulee olla niin kattava, että se täysin sulkee sisäänsä mitattavan alueen. Tasolähtöpisteiden välimatka ei saa ilman pakottavaa syytä (vesialue tms.) olla yli 500 m eikä korkeuslähtöpisteiden väli yli 300 m. Lähtöpisteitä ei tule ilman erityistä syytä rakentaa alle 200 m etäisyydelle toisistaan. Tasolähtöpisteitä ei välttämättä tarvita alueen keskellä. Edellä määritelty lähtöpistetiheys on niin suuri, että blokin kulmia lukuunottamatta yksittäisen lähtöpisteen merkitys mittaukselle ei ole ratkaisevan tärkeä.

4.2 Tihennyspisteet

Pistetihennyksessä määritetään koordinaatit ainakin stereomittauksen orientointilähtöpisteille. Näitä pisteitä tulee olla kuvaa kohti vähintään 15 kpl ja keskimäärin vähintään 20 kpl sijoitettuina niin, että ne mallikohtaisessa mittauksessa kattavat mitattavan alueen. Pistetihennyksessä voidaan haluttaessa määrittää koordinaatit kaikille kartoitettaville pisteille.

Pistetihennyksessä käytetään kaikkia kohdan 3 ensimmäisessä kappaleessa mainittuja kuvia. Mittausalueen ulkopuolelta on mitattava ylimääräisiä pisteitä siten, että tasoituspisteistö on homogeeninen. Näiden pisteiden tehtävänä on parantaa pistetihennyksen rakennetta eikä niiden pistetihennyksestä saatuja koordinaatteja tule käyttää mittaustarkoituksiin.

4.3 Kuvakoordinaattien mittaus

Kuvakoordinaatit mitataan komparaattorilla tai muulla tarkoitukseen sopivalla koordinaattimittauslaitteella (esim. analyyttinen stereomittauslaite), jonka koordinaattimittauskeskivirhe on enintään 3 µm. Tarkkuus todetaan gitterimittauksella jokaisen mittaustehtävän yhteydessä. Mitattaessa analyyttisella stereomittauskojeella on hienokohdistuksessa käytettävä komparaattorimoodia. Kummaltakin kuvalta on siis tehtävä erillinen kuvakoordinaattien mittaus eli myös pystyparallaksi on poistettava jokaisella pisteellä. Kaikki pisteet mitataan jokaiselta kuvalta, jolta ne voidaan luotettavasti identifioida. Mitattavan materiaalin on ennen mittausta annettava stabiloitua mittaushuoneen lämpötilaan ja kosteuteen. Myös mittauslaitteen on annettava stabiloitua mittausolosuhteisiin.

4.4 Muunnokset ja korjaukset

Havainnot muunnetaan kamerakoordinaatistoon affiinisella muunnoksella käyttäen kahdeksaa kehysmerkkiä. Kehysmerkkimuunnoksessa maksimijäännösvirhe saa olla korkeintaan 15 µm. Kuvakoordinaateista poistetaan maan kaarevuuden ja ainakin symmetrisen säteettäisen piirtovirheen vaikutus.

4.5 Blokkitasoitus

Sädekimppumenetelmän mukaiseen kokonaistasoitukseen (blokkitasoitukseen) valitaan homogeeninen pisteistö, jossa jokaisella kuvalla on vähintään 15 pistettä ja keskimäärin ainakin 20 pistettä kuvaa kohti, kuten kohdassa 4.2 on esitetty. Havaintoja käsitellään yleensä samanpainoisina. Estimoitu kuvakoordinaattihavainnon keskivirhe (yleensä ns. painoyksikön keskivirhe) ei saa ylittää arvoa 6 µm eikä maksimijäännösvirhe arvoa 20 µm. Itsekalibrointiparametrien käyttö on sallittua, mutta ei välttämätöntä. Parametrien tulee kuitenkin olla blokkikohtaisia eikä kuvakohtaisia. Kaikkien tasoituksessa mukana olevien tihennyspisteiden tulee olla liitospisteitä eli pisteet on mitattu vähintään kolmelta kuvalta.

4.6 Tasoituksen ulkopuolisten pisteiden käsittely

Muut pisteet (tihennyspisteet) määritetään leikkaamalla mitattujen kuvakoordinaattien ja tasoituksesta saatujen orientointien avulla minimoimalla kuvakoordinaattien jäännösvirheiden neliösumma. Leikkauksessa käytettäviin kuvakoordinaatteihin on tehtävä samat korjaukset kuin tasoituksessa. Myös mahdollinen lisäparametrien vaikutus on otettava huomioon.

5. Stereomittauksen suorittaminen

Stereomittaus suoritetaan stereomalleilta, joissa pituuspeitto on noin 60%.

5.1 Mittauslaite

Mittauslaitteena käytetään analyyttistä stereomittauslaitetta, jossa on mahdollisuus reaaliaikaiseen kuvan geometrian korjaamiseen. Laitteen koordinaattimittauskeskivirhe saa kalibroinnin perusteella olla korkeintaan 3 µm. Tarkkuus todetaan gitterimittauksella jokaisen mittaustehtävän yhteydessä. Mittauksessa otetaan huomioon maan kaarevuuden ja ainakin symmetrisen säteettäisen piirtovirheen vaikutus. Kuvamateriaalin ja mittauslaitteen on annettava stabiloitua mittausolosuhteisiin kohdan 4.3 mukaisesti.

5.2 Orientointi

Stereomittauksessa sisäisen orientoinnin muunnoksiin ja korjauksiin sovelletaan, mitä edellä kohdassa 4.4 on sanottu.

Keskinäinen orientointi suoritetaan vähintään kymmenen pisteen avulla (ns. Gruber-pisteet täydennettyinä tunnetuilla pisteillä). Keskinäisen orientoinnin jälkeisen pystyparallaksin maksimiarvo on 10 µm. Absoluuttisessa orientoinnissa tulee käyttää lähtöpisteinä kaikkia pistetihennystasoituksessa mukana olleita pisteitä. Tukipisteiden muodostaman piirin tulee sulkea sisäänsä koko mallilta mitattava alue. Absoluuttisen orientoinnin jäännösvirheet eivät saa ylittää arvoa 60 mm. On sallittua käyttää ns. yksivaiheista orientointia, mutta erillisen keskinäisen ja absoluuttisen orientoinnin käyttö on suositeltavaa. Keskinäisen orientoinnin tai yhdistetyn orientoinnin mittauksessa on käytettävä ns. komparaattorimoodia eli myös pystyparallaksi on poistettava jokaisella pisteellä.

Orientoinnin stabiiliutta tulee seurata mallin mittauksen aikana. Jos korkeuslähtöpisteissä havaitaan yli 60 mm ristiriita, on orientointi kokonaisuudessaan uusittava (myös sisäinen orientointi). Jos mittauksen aikana havaitaan oleellisessa määrin pystyparallaksia, on orientointi myös tällöin kokonaisuudessaan uusittava.

LIITE 1 Terminologiaa

Runkoverkko muodostuu koordinaateiltaan tunnetuista pisteistä. Pysyvästi maastoon, rakenteisiin yms. merkityt koordinaateiltaan tunnetut pisteet ovat kiintopisteitä. Tasokiintopisteille tunnetaan X- ja Y-koordinaatti ja korkeuskiintopisteille ortometrinen korkeus (H). On olemassa myös yhdistettyjä taso- ja korkeuskiintopisteitä. Fotogrammetrisessa pistetihennyksessä käytettäviä koordinaateiltaan tunnettuja pisteitä nimitetään lähtöpisteiksi. Pisteitä, jotka on havaittu vähintään kolmelta kuvalta ja jotka ovat mukana pistetihennystasoituksessa, nimitetään liitospisteiksi. Yhteisnimitys pistetihennyksessä määritettäville pisteille on tihennyspiste. Näihin kuuluvat siis liitospisteiden lisäksi myös tasoitusta seuraavassa leikkauksessa määritettävät pisteet. Stereomittauksessa stereomallin absoluuttisessa orientoinnissa käytetty lähtöpiste on usein määritetty fotogrammetrisella pistetihennyksellä.

LIITE 2 Virheiden neliöllisen keskiarvon ja testisuureen välinen yhteys

Testisuureen muodostamisessa (kaava 1) on erotettu systemaattisten virheiden ja satunnaisvirheiden osuus tilastollisesti pitävällä tavalla ¹. Sen vuoksi testisuureen suuruus eroaa perinteisesti käytettävästä virheiden neliöllisen keskiarvon (RMSE) antamasta arvosta. Oheisessa taulukossa on esitetty ao. suureiden suhdeluku ( /RMSE) otoskoon (n) ja systemaattisen ja satunnaisen virhekomponentin suhteen (, vrt. kaava 1) funktiona. Taulukosta nähdään esimerkiksi: Jos otoskoko n on 50 ja systemaattinen virhekomponentti on 50 % satunnaisesta ( = 0.5), testisuure t on 1.9 kertaa suurempi kuin virheiden neliöllinen keskiarvo RMSE.

Taulukko 1. Testisuureen ja virheiden neliöllisen keskiarvon (RMSE) suhde toisiinsa, n otoskoko, , . Taulukossa on rasteroituna yleisimmin esiintyvät tapaukset.

    n 	5	10	15	20	30	50	100	200
  p
____________________________________________________________________

 0.0	1.3	1.5	1.6	1.5	1.6	1.6	1.7	1.7
 0.1	1.4	1.6	1.6	1.6	1.7	1.7	1.8	1.8
 0.2	1.5	1.7	1.7	1.7	1.8	1.8	1.9	1.9
 0.3	1.6	1.7	1.8	1.8	1.8	1.8	1.9	1.9
 0.4	1.6	1.7	1.8	1.8	1.9	1.9	2.0	2.0
 0.5	1.7	1.8	1.8	1.8	1.9	1.9	2.0	2.0
 0.6	1.7	1.8	1.8	1.8	1.9	1.9	2.0	2.0
 0.7	1.7	1.8	1.8	1.8	1.9	1.9	2.0	2.0
 0.8	1.7	1.8	1.8	1.8	1.9	1.9	2.0	2.0
 0.9	1.7	1.8	1.8	1.8	1.9	1.9	1.9	1.9
 1.0	1.6	1.7	1.8	1.8	1.9	1.8	1.9	1.9
 1.5	1.5	1.6	1.7	1.7	1.7	1.7	1.8	1.8
 2.0	1.5	1.5	1.6	1.6	1.6	1.6	1.7	1.7
 3.0	1.3	1.4	1.4	1.4	1.5	1.5	1.5	1.5
 5.0	1.2	1.3	1.3	1.3	1.3	1.3	1.3	1.3
____________________________________________________________________

¹ Aihepiiriin voi tarkemmin tutustua esim. teoksen "Olli Lokki: Tutkimustulosten tilastollinen hallinta ja käyttö" avulla.

LIITE 3 Tulkintaepävarmuus

Korkeuden tarkastusmittauksessa huomioon otettava tulkintaepävarmuus

Mikäli tarkastusmittauksessa saatu korkeus osuu tulkintaepävarmuuden alueelle, saa korkeuspoikkeama arvon nolla. Kuvan mukaisessa tapauksessa .

Tasosijainnin (X- ja Y-koordinaatin) tarkastusmittauksessa huomioon otettava tulkintaepävarmuus

Mikäli kartoitettu kohde asettuu tarkastusmitatusta sijainnista korkeintaan arvioidun tulkintaepävarmuuden r etäisyydelle saavat koordinaattipoikkeamat ja arvon nolla. Muuten ne saavat arvon kuvan mukaisesti.

LIITE 4 Erotuskyvyn testitaulut

Ilmakuvauksen valokuvauksellisen laadun kontrollointi voidaan suorittaa tehokkaasti testitaulujen avulla. Kuvausalueelle sijoitetaan yleensä ainakin neljä testitaulua, jotka on suunnattu kuvauksen mukaisesti.

Testitauluissa on toisiaan vastaan kohtisuorissa suunnissa testikuviot, joiden kontrasti on 1:8 ja viivataajuudet 20 ja 30 viivaparia/mm (lp/mm) kyseisessä kuvausmittakaavassa. Viivojen ja viivavälien suuruudet kuvalla ovat tällöin 25 µm ja 17 µm. Esimerkiksi kuvausmittakaavassa 1:3000 testitaulun viivojen ja viivavälien leveys on tällöin vastaavasti 75 mm ja 50 mm.

Tarkassa suurikaavaisessa mittauksessa erotuskyvyn tulisi olla ainakin 20 lp/mm. Nykyaikaisella kalustolla kuvattaessa erotuskyky on yleensä suuruusluokkaa 30 lp/mm. Erotuskyky arvioidaan mitattavasta materiaalista käyttäen 10 - 20 kertaista suurennusta. Erotuskyky on testikuvion viivataajuuden mukainen silloin, kun sekä viivojen suunta että niiden oikea testikuvion mukainen lukumäärä on yksikäsitteisesti todettavissa. Erotuskyky arvioidaan sekä lennon suuntaisista että sitä vastaan kohtisuorista testikuvioista.

LIITE 5 Testitaulun rakentaminen

Sopiva pohjamateriaali on esimerkiksi kovainsuliittilevyn puolikas (1.22 m x 1.22 m x 11.5 mm), jolloin levyn paino on noin 17 kg. Musta pohja (1.3 D) ja valkeat testiviivat (0.4 D) voidaan toteuttaa esimerkiksi Joker-maalin Monicolor-sävyillä 6568 ja 6868. Testilevyn kontrasti on tällöin 0.9 D eli kontrastisuhde on 1:8. Kuvausmittakaavan ollessa 1:3000 testilevyn mitat ovat seuraavia:

Lp/mm       Juovaleveys   Juovan mitat levyllä (mm)
            kuvalla (µm)   leveys      pituus
  20           25            75          400  
  30           17            50          400